Toissapäiväisen postauksen kommenteissa m heitti kommenttinsa lopuksi seuraavan lauseen: Mutta ehkä tarvitset roikkumista johonkin. Tämä lause muistui sitten mieleen töihin lähtiessäni. Mihin minä roikkumista tarvitsen. Lankakerä alkoi avautumaan. Roikkumalla jossain voi siirtää vastuun elämästään sen syyksi, jossa roikkuu. "No kun mull on tää roikkumishomman niin en pysty nyt panostamaan omaan elämääni. Jos tää tulee hoidetuks niin sitten." Sitku.
Mikä on sitten niin pelottavaa, että on siirrettävä vastuu omasta elämästään jonkin toisen niskoille. No kun vastuu on itsellä ei ole mitään/ketään joka ohjaisi. Kaikki valinnat jäävät itselle. On päätettävä itse mihin laivaansa ohjaa. Itse seisoo yksin elämän edessä oman suuntansa valitsijana. Mikä siinä on niin pelottavaa? Kun seisoo jonkin (teko)syyn takana esim. vaikea puoliso, lapset, tämänhetkinen elämäntilanne yms niin vedota tähän syyhyn, ettei tarvitse elää itse ohjaajan paikalla. Samalla saa syyn sille miksi elämä on niin paskaa. "No kun toi on niin vaikea. No kun on nää lapset." Samalla saa syyn olla onneton.
Nyt kierretään varsinaista. Mitä pelottavaa on siinä oman elämänsä ykköspaikalla olemisessa? Miksi johtajan ja vastuunottajan paikkaa vältellään viimeiseen asti? Matalan tason psykologisessa mielessä minä katson istuneeni tuolla paikalla. Katson ohjanneeni. Katson ottaneeni vastuun valinnoistani, virheistäni ja elämäni suunnasta. Katson olleeni kapteenina, mutta tässä on kyse jostain syvemmästä. Syvemmällä tasolla on nähtävä, ettei tuolle paikalle ole ketään istujaa. Laivalla ei ole ohjaajaa. Kun tämä on näyttäytynyt pienenkin välähdyksen verran, laivan ruoriin pyritään entistä raivokkaammin tai sitten tuota ruoria vältellään entistä suuremmalla vimmalla takertumalla, roikkumalla kaikenlaisissa syissä tai molempia. Hallitsemattomuus pyritään saamaan hallintaan tai se pyritään unohtamaan takertumalla.
Pienestä pitäen meistä on tehty pikku kapteeneja koko elämällemme. Sinun on ohjattava elämääsi. Ohjaat sitä valinnoillasi, joita sinun on tehtävä, mutta et saa tehdä vääriä valintoja, sillä silloin pilaat elämäsi, ja se on sinun ihan oma syysi, koska sinä ohjaat tätä elämää, joka on sinun omaasi. Jos onnistut olet oman elämäsi (ja muidenkin) sankari ja onnistuja. Jos et onnitu olet luuseri ja ikuinen häviäjä. Pakoon et pääse. Tee oikein tai muuten ihan itse pilaat ihan kaiken. Ja jos olet jo pilannut kaiken niin sinun on korjattava se kokonaan itse. Pientäkö stressiä tällä aiheutetaan itselle? Tämä krooninen stressi on sitten se mitä kutsumme omaksi itseksemme.Ja kaikki nämä ajatukset ohjailusta, ohjaamisesta, valinnoista, pilaamisista ja muusta pienenä egona olemisesta suuressa maailmassa nousevat aivan itsestään.
Kului pieni tovi ja seurasi vähän ajan päästä kysymys siitä, että mihin tarvitsen henkistä tietä? Kysymys nousi uudestaan ja uudestaan. Lievä sisäinen paine nousi, sillä mitään vastausta ei noussut. Mihin tarvitsen henkistä tietä? Mihin tarvitsen henkistä tietä? Ja sitten ShaZam! Kysymys nousi, mutta minä en ollut kysyjä. Mitään vastausta ei ole. Itsestä nousevat kysymykset vain nousevat, mutta vastaus niihin lopulta on ei-mitään. Tässä tämä on. Ei mitään vastausta, ja se on vastaus. Nauroin. Mitään salaisuutta ei ole. Mitään kummallisuutta ei ole. Tässä tämä on kaikessa yksinkertaisuudessaan. Tämä on vain Elämää.
Maaginen hetki Päiväkodissa aamulla. Päiväkoti tarjosi aamiaisen Isänpäivän kunniaksi. Samassa salissa lapset ja vanhemmat söivät (led)kynttilöiden valossa (live)pianomusiikin tahdissa. Lapset lauloivat paljon onnea. Melkein liikutuin.
Suunnaton hyväksyntä Puolison valintaa kohtaan on noussut itsessäni. Hänen lainahakemuksensa ei mennyt läpi, mutta kehoitin jatkamaan. Jos välimme ovat tämmöiset on parempi, että hän lähtee.
lauantai, marraskuu 7
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
24 kommenttia:
Neljäs kappale ("Pienestä pitäen meistä on tehty jne") oli mielestäni psykologisointia. Ei nyt ole kyse mistään "meistä" vaan sinusta! "Kollektiivinen ehdollistaminen" - huh mikä sanahirviö - ei nyt kuulu tähän.
Ihminen voi olla oman elämänsä ohjauspuikoissa riippumatta siitä, että elämää yleisesti ei voi hallita. (Moni yrittää jälkimmäistä ja jättää ensimmäisen heitteille.) Olla oman elämänsä kapteeni näkyy siten, että tuntee olevansa kotona omissa nahoissaan; on enimmäkseen helppo ja kepeä olla. Vaikka välillä on tuulta, välillä tyyntä, niin kuin elämän merellä on.
Se jäi auki että katsotko "ansaitsevasi" olla onnellinen...
Ihanaa, että edes pianomusiikki oli aitoa, kun kynttilät olivat feikkejä!
Ihminen voi olla oman elämänsä ohjauspuikoissa kun krooninen omaksi vastuulliseksi itseksi pakottaminen lakkaa, kun lakkaa vaatimasta itseltään oikeanlaista ohjautuvuutta, onnistumista elämässä ja hallintaa elämäntapahtumiensa suhteen. Ja kun tämä tarpeeton ulkoa tuleva itsensäohjautumista vaativa krooninen kramppi lakkaa on enimmäkseen helppo ja kepeä olla, vaikka välillä on tuulta, välillä tyyntä, niin kuin elämän merellä on.
Ja jos kysymyksesi onnen ansaitsemisesta tarkoittaa, että kuuluuko onni myös minulle, niin totta vitussa kuuluu, mutta vielä paremminkin, kun onni kuuluu minulle, se ei oikeastaan kuulu minulle. Ollessani onnellinen on ihan sama onko se minun vai ei.
Tämä kappale
Pienestä pitäen meistä on tehty pikku kapteeneja koko elämällemme. Sinun on ohjattava elämääsi...
on aivan loistava kuvaus meidän yltiöindividualismistamme! Tällä on helppo syyllistää ihminen ja osoittaa että oma moka, nou kän duu. Ja kyllä sitä tehdäänkin.
Jo päiväkodista lähtein lapset opetetaan arvioimaan ja kehittämään itseään. Töissä meillä kehitetään kiivaasti parasta aikaa uutta itsearviointimenetelmää, jonka perimmäinen tarkoitus on osoittaa että tässäkään et ole tarpeeksi hyvä, kehitä kehitä, paranna ja piiskaa itseäsi kovempaan juoksuun - eikä mikään koskaan kuitenkaan riitä. Ja tämä sosiaali- ja terveysalalla.
"Elämänhallintaa" ei ole, koska kenelle tahansa voi koska tahansa tapahtua mitä tahansa.
Mihin tarvitsen henkistä tietä-pohdinnosta nousi mieleen monien mystikkojen ajatus siitä, että enin mitä Jumalasta voidaan tietää, on se, ettei Jumalasta voi tietää mitään.
Tämä laulu tuli mieleeni lukiessani kirjoitustasi. Näistä sanoista olen aina pitänyt ja ne ovat osuneet syvälle sisimpääni.
Toiset meistä
Niin ovat toiset meistä
laivoja jotka löytävät väylänsä yksin.
Niin ovat toiset meistä laivoja
jotka poijulta poijulle käy.
Ja niin ovat monet meistä lokkeja
jotka ei ole mitään ilman valkeaa laivaa.
Sen turvaa, sen tahtoa,
varmuutta ylitse mainingin.
Ja niin ovat monet meistä lokkeja
jotka ei ole mitään ilman valkeaa laivaa.
Sen turvaa, sen tahtoa,
varmuutta ylitse mainingin.
Niin luulin monta vuotta,
yksin vain kuohuissa väyläni löytää mä voisin.
Kaipasin silloin laivaa valkeaa
joka viedä vois aaltojen taa.
...vielä jäi sanomatta, että tämä "onnen ansaitseminen" on mua aina ihmetyttänyt. Minusta se ei ylipäätään ole asia joka jotenkin ansaitaan. En ymmärrä koko ajatusta.
Onko elämän tarkoitus ylipäätään olla onnellinen? Elämän tarkoitus on elämä itse ja kaikki mitä siihen sisältyy. Kouristukseomainen onnen tavoittelu karkottaa onnen varmasti."Prkl mulle kuuluu nyt tää onni ja otan sen nyt vaikka väkisin!" Tähän kyllä ihan oikeasti välillä törmää.
- no jopas mä kiihdyin asiasta.
"Minä" on filosofiassa ollut aina mielenkiintoinen kysymyksen aihe. Descartes aloitti Minä-filosofian 1500-luvulla väittämällä, että "epäilen, siis olen". Samoihin aikoihin kuitenkin jo empiristi Hume totesi hyin buddhalaisesti, että minuus on vain kokoelma aistimuksia - mitään kiinteää minuutta ei ole. Myöhemmin filosofit ovat edelleen halunneet pitää kiinni minuudesta, mutta epäselväksi on lähes aina jäänyt mitä tämä "Minä" on. "Minuutta" on tarittu lähinnä selvittämään filosofisia ongelmia. Itse katson, että "Minää" taritaan nykyään omistussuhteiden subjektiksi. Liberalismi on Lockesta asti painottanut omistussuhteiden merkitystä - "minä omistan kehoni ja taitoni", mutta edelleen varsinainen kysymys "Minän" luonteesta jää vastaamatta. Tämä kaikki sekamelska yhdessä eri tieteiden antamien minuus-käsitysten kanssa kertoo siitä, ettei kukaan tiedä mitä "Minä" on.
Itse lähden siitä, että minuus on peili, joka löytää itseytensä vain suhteessa johonkin toiseen. Minä on toinen. Minuuden kannalta olisi nyt sitten keskeistä minkä minuus valitsee siksi toiseksi, jota se alkaa itsensä kautta peilata. peilatessaan toista minuus saa tämän "toisen" ominaisuudet itselleen.
Kokonaisuus on ainut mikä ratkaisee, myös kollektiivisesti.
"pienestä pitäen meistä on tehty" - kyllä näin voi kollektiivisesti sanoa, koska hieman ja vain hieman yleistäen näin maailma toimii.
Kasvatus ainakin, niin nuoren kuin vanhan. ole sitä ole tätä olet ok.
Tänään söin aamiasta ja surffailin kanava ja yleltä tuli lasten karaoke-ohjelma ja siinä oli kaksi tyttöä laulamassa. toinen sai 150 pistettä laulustaan ja toinen 750 pistettä.
Käänsin kanavaa, ärsytti.
Pienestä pitäen meitä ..........
Onneksi toisaalta tuli TAO TAO, hymyilytti :)
Echart Tolle kirjoittaa minuudesta Uusi maa-kirjassa ja pitää Descartesin "ajattelen, siis olen"-löytöä perusteellisena väärinkäsityksenä. Jos tiedostaa ajattelevansa, tuo tietoisuus ei ole ajattelua vaan jotain sen takana olevaa ja suurempaa kuin ajattelu, se on erilainen tietoisuuden ulottuvuus.
Tolle pitää ajatuksiinsa, kokemuksiinsa, ideologioihinsa, kehoonsa, omaisuuteensa yms. samaistumista ihmiskunnan sairalloisena toimintahäiriönä ja kutsuu tuota samaistumista egoksi, joka ei ole ihmisen todellinen minuus. Se on jotain muuta, mutta mitä, siihen ei muistaakseni Tollekaan vastaa tai sitten minä en sitä muista. Pitääpä tarkistaa.
Kun luin tätä tekstiä tuli mieleeni että sinähän olet Zenin lähteillä!
Käyn läpi samankaltaisia pohdintoja, hieman eri vinkkelistä, hieman eri tilanteessa, mutta oli mielenkiintoista lukea muutamia viimeisiä postauksiasi.
Kiitos ajatusten jakamisesta.
Hieman musiikin valoa :)
1.
Päivi: Yltiöindividualismin lisäksi kuvauksella on tarkoitus tavoitella psyykkistä rakennetta jota kutsutaan minäksi... tai valheminäksi... tai pieneksi minäksi... tai egoksi, joka siis rakentuu kollektiivisesta harhasta, jonka mukaan olemme pieniä oman elämämme ohjaajia.
Elämää ei voi hallita, mutta niinkuin Kuunkuiske kirjoitti ja jota jo lainasin: Olla oman elämänsä kapteeni näkyy siten, että tuntee olevansa kotona omissa nahoissaan; on enimmäkseen helppo ja kepeä olla. Ja tässä kepeydessä on tiettyä hallintaa, mutta se ei ole hallintaa joka pyrkii elämän niskan päälle kukistamaan kuolemaan tai poistamaan lopullisesti elämän kaaosluonnetta. Elämä on kepeää juuri siksi, ettei sitä pyri hallitsemaan, muttei se kuitenkaan ole pelkkää ajopuuna ajelehtimista, vaan elämä on kepeän aktiivista olemista. Elämän ohjaaminen onnistuu paremmin kun sitä ei pyri ohjaamaan.
En usko että Kuunkuiske tarkoitti onne ansaitsemisella sitä että onnen eteen on tehtävä töitä tai taivaspaikka on ansaittava hyvillä töillä vaan uskon hänen tarkoittaneen, että olenko ihminen joka kokee itsensä niin arvokkaaksi että ansaitsen onnen myös omalle kohdalleni, enkä ajattele, että onni on jotain mikä ei varsinaisesti koske minua.
Ja todellista minuutta ei kannata etsiä Tollen kirjasta. Se on sinulla jo. Se on se joka ei koskaan tule objektiksi.
Huhtikuunnoita: Itseään ei tulisi kritisoida siitä, ettei osaa elämäänsä hallita tai ohjata. En sano, että näin ajattelet. Se vain nousi noista laulun sanoista ylipäätään ja siitä, että itse olen itseäni arvostellut siitä ettei elämäni suunta ole hallussani. Olen ajatellut että elämäni suunta pitäisi olla paremmin hallussani. Elämää on helpompi hallita kun sitä ei pyri hallitsemaan. Itsearvostelu on radikaali hallitayritys.
alias Edmund: Minällä on käyttötarkoituksensa, mutta kartta ei ole maasto. Minä on sanana toimiva. Se viittaa tiettyyn suuntaan ihan jokapäiväisyydessä, mutta kun tähän minää pyritään vaikuttamaan tai sitä pyritään muuttamaan yrityksillä tehdä siitä onnellisempi ajaudutaan loputtomiin itseään kuristaviin järjestelmiin. Itseä ei voi hallita, sillä Itse tapahtuu jo. Minän hallintayritykset ovat vain yrityksiä hallita minäksi kutsuttua objektia. Kun tämä yritys kuolee omaan mahdottomuuteensa nousee suuri helpotus joka nousee järjestäen kun kun lakataan tekemästä asioita joiden tekeminen on tarpeetonta. Lakataan lisäämästä käärmeelle jalkoja.
Toni: Minä on kollektiivinen harha, jota kollektiivisesti vahvistetaan. Koska vanhemmat kokevat olevansa Egoja kokien itsensä pikku-pikku kapteeneiksi tätä samaa ominaisuutta odotetaan lapsilta ja se minkä on tarkoitus viitata tiettyyn sijaintiin muuttuukin umpioksi, jota pyritään ohjailemaan hallitsemaan... kurittamaan.
150/750 Ziisus.
- Minkä arvoinen olet?
- En ole mitään, vain 150 pistettä...
Kiitos Pavesta :)
junika: Hellou sulle. Mä olen se lähde... niin kuin sinäkin :)
:O ... ei aukee yksinkertaiselle ...
Tajusit mitä ajoin takaa!
Sanotaan toisin sanoin vaikka niin, että toivon, että voit päästää irti siitä ryönästä mikä estää onnen! :)
Jo ajatuksena kaikenlainen elämän suorittaminen (ulkoaohjautuvuus) on pöyristyttävää, vaikka onkin monen - ei sinun - elämää. Tarvitaan iso annos Elämän arvostamista, ettei lähde mukaan kaikkiin niihin peleihin mitä on tarjolla.
Hyvää viikonlopun jatkoa!
marjo: Se mitä ylipäätään voidaan sanoa, voidaan sanoa selvästi. Siitä mistä ei voi puhua tulee vaieta.
Sori marjo. Lähti mopo käsistä :)
Kuunkuiske: Ulkoaohjautuvuus on sukasta, mutta siitä ei myöskään pidä tehdä syntiä niin kuin itse olen tehnyt vaan se on annettava itselleen anteeksi eikä tule vaatia itseltään itseohjautuvuutta. Itseohjautuvuus on oman ulkoaohjautuvuuden myöntämistä. Kun sen näkee, siitä on enenevässä määrin vapaa.
Hyvää viikonlopun jatkoa sullekin KK :)
... no mut vikahan oli vain allekirjoittaneen luetun ymmärtämisessä ... mukavaa viikonlopun jatkoa. :)
Minä en osaa tätä ajatustani selittää niin hienosti, kuin monet muut täällä. : ) Mutta uskon ja elän elämääni sillä periaatteella, että meillä jokaisella on oikeus välillä purnata, välillä pohtia, välillä kyseenalaistaa ja välillä oivaltaa.
Kaikella, mikä liittyy noihin edellä mainittuihin, on meillä jokaisella oma tapamme. Siksi myös ilmaisemme asioita eri tavoin.
Onnellisuus on jokaisella tässä ja nyt. Joskus se vain peittyy harson taakse ja keskitymme siihen, mitä harson etupuolella on.
Kun kykenemme hyväksymään itsemme ja rakastamaan itseämme, kykenemme hyväksymään myös ympäröivän maailman, johon olemme jatkuvasti yhteydessä.
Me olemme se maailma.
En mie kyllä ihan noin ajattele, mitä vastaukseksi kirjoitit.
Olen yksinkertaisesti ajatteleva ja aika suoraviivainen, sinä taas olet sanojen solmussa, tai ainakin ne ovat minulle solmussa :o)
Tai ei sanat, vaan selityksesi...tai...
Jos minä pohtisin elämääni noin monimutkaisesti, en muuta ehtisi tekemäänkään.
Erilaisuus on rikkaus, tässäkin tapauksessa.
marjo: Se mitä ymmärrät riittää sulle ihan hyvin. Olet hyvä ihan tuommoisena. Tiedä se... Paitsi pari pistettä voisin antaa niin sitten olisit täydellinen (..........) noin :D
Verna: Onnellisuutemme peittyy harson taakse joka on oma itsemme, kuvitelma itsestämme, kun kuvitelmat itsestämme romahtamavat pääsee onnellisuus paistamaan meistä ulos. Smile V :)
Huhtikuunoita: En uskokaan sinun ajattelevan noin. Se vain nousi laulun sanoista.
Sanani
ovat vain
monimutkainen
yritys olla
hiljaa.
...tai sitten käyn liian vähän bodypumpissa :)
Hei, kiva lukea yhdestä pienestä lauseesta liikkeelle lähteneitä pohdintojasi :) Ehkä pyrin iskemään juuri tähän heikkoon kohtaan :)
T. m eli minun eli nykyisin Nuorallatanssija
m, Minun :) siis anteeks Nuorallatanssija.
Se oli hyvä kohta iskeä. Thanks. Hyvä isku :D
Onnellisuus-asiassa minua ehken tökkikin seuraava, josta ei siis varsinaisesti ollut puhe: me emme aina tiedä mikä meille on onneksi. Onneksi luulemamme voi kääntyä onnettomuudeksi ja toisinpäin. Siis sen sijaan että tavoittelisimme jotain onneksi määrittelemäämme, pitäisi olla avoin tässä hetkessä olevalle onnelle, olipa olosuhteet sitten "onnelliset" tai "onnettomat". Näinollen koko onnellisuuden käsite alkaa tuntua tarpeettomalta.Kaikki on tässä.Jotain tällaista taisit kyllä jossain sanoakin.
Tänään liturgiassa vaikeasti vammaisen ppyörätuolissa olevan nuoren miehen katse ennen eukaristiaa sai minut kyyneliin. Siinä katseessa oli onni ja ilo.
"olenko ihminen joka kokee itsensä niin arvokkaaksi että ansaitsen onnen myös omalle kohdalleni, enkä ajattele, että onni on jotain mikä ei varsinaisesti koske minua."
Tämä taas on niin kipeä kysymys että sen edessä ei voi kuin olla hiljaa.
Kun onnemme on jostain kiinni (uusi aviopuoliso, uusi nenä, etelänmatka, valaistuminen) niin tällöin onneemme kätkeytyy sen vastakohta.
Se onni mitä olen enenevissä määrin oppinut tuntemaan ei ole kiinni mistään. Se on onnea (ja iloa) ei-minkään edessä ei-mistään.
Kysymys omasta arvosta ja siitä kuuluuko onni minulle ei itselleni ole ollenkaan kipeä kysymys. Näen että jokainen on arvokas ja onni kuuluu kaikille. Väistämättä.
Kiitos Blogista, mukava löytö. On aina hienoa lukea miten ihmiset ovat heränneet, uskaltavat elää ;)
-Antti
Kiva kuulla... ja minä luin kommenttisi kännykästäni herättyäni keskellä yötä Tytön kitinään :)
Lähetä kommentti